26.01.2021

Mediakritiikistä ja kansankiihotuksesta

Mielestäni politiikassa on tärkeää tuottaa omia esityksiä ja ehdotuksia. Ajattelen, että poliitikkojen keskeinen tehtävä on löytää myönteisiä ratkaisuja yhteiskuntamme ja maailman suuriin haasteisiin – sellaisiin kuin eriarvoisuus, ilmastonmuutos, syrjintä, terveyserot ja mielenterveysongelmat sekä työelämän kuormitus. Kaikkea, kuten ihmisten asenteita, ei tietenkään voi suoraan ratkaista politiikan keinoilla. Silloinkin voi viestinnällään valita ruokkiiko myönteisiä vai kielteisiä tunteita.

Toisinaan törmään sosiaalisessa mediassa täysin irti todellisuudesta oleviin väittämiin, joiden takana on suositun puolueen johtohahmot. Tällaisia kannanottoja lukiessa koen, että omien arvojen ja ratkaisumallien tuominen esille tapahtuu parhaiten tekemällä pesäero lausuntoihin ja analysoimalla niitä tarkemmin.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho esitti (21.1.) ”mediakritiikkiä” kommentoimalla valtakunnan suurimman sanomalehden Helsingin Sanomien yleistä linjaa. Hän väitti lehden olevan sitä mieltä, että:

Suomi ei kuulu, suomalaisille, eikä suomalaisia ole edes olemassa. Mustat ovat hyviä, valkoiset ovat pahoja. Islam on hyvä, kristinusko on paha. Nainen on hyvä paitsi Huhtasaari ja Purra, mies on paha. Ilmastonmuutos johtuu suomalaisista. Suomella on vastuu siirtomaa-ajasta- Greta on aikamme suurin ajattelija. Sukupuolia on sata. Miehellä on kuukautiset ja hän voi synnyttää. Sananvapaus tarkoittaa sananvastuuta, eikä vääriä mielipiteitä pidä saada ilmaista. Tasa-arvo tarkoittaa positiivista syrjintää. Äärioikeiston tweetit uhkaavat yhteiskuntajärjestystä…

Hän paketoi kirjoitelmansa ilmoittamalla, että PS kyseenalaistaa nämä keksityt väittämät ja että HS:n kuvaus perussuomalaisista radikaalina on virheellinen.

Monen lukijan voi kuvitella ihmettelevän, miksi puoluejohtaja kirjoittaa asioita, jotka ilmiselvästi ovat täysin tuulesta temmattuja tai vähintäänkin hataria olkinukkeja. Halla-ahon päivitystä voi lukea myös toisin. Siitä mitä ”Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?” on kirjoitettu kirjakin, joten asiaa sopinee arvuutella myös tässä blogissa.

Voisiko olla niin, että Halla-aho tarkoittaa tässä yhteydessä päinvastaista kuin sanoo? On varsin epätodennäköistä, että suhteellisen taitava somekansan kiihottaja käyttäisi seinäänsä HS:n referoimiseen. Siksi on turvallista olettaa, että hän esittää rivien välissä omia mielipiteitään. Avataan tätä hieman.

Väite suomalaisuudesta ja ihonväristä on tietysti tarkoitettu kyseenalaistamaan sitä, kuka voi olla suomalainen ja ihonvärien hokeminen on taas perinteisen biologisen rasismin kanssa flirttailua. Seuraavaksi päästäänkin uskontojen välisiin konflikteihin ja sitten sukupuolten välisen vastakkainasettelun luomiseen ja transfobiaan sekä ilmastopolitiikan vastustamiseen.

Nykyisellään iso osa äärioikeistoa on oppinut esittämään vastakkainasettelujaan yksitellen ja astetta vihjailevammin, jotta se ei olisi yhtä tökeröä. Siksi Halla-ahon kirjoituksessa on aistittavissa jonkinasteista kierrosten nostamista ja rajojen siirtämistä entisestään, ennen kuntavaaleja. Kirjoituksesta käy ilmi sama kuin perussuomalaisten kuntavaaliohjelmasta: heitä ei kiinnosta ratkaista olemassa olevia ongelmia vaan luoda ihmisryhmien välisiä konflikteja, jossa he voivat sitten miellyttää ja mielistellä ihmisiä toisella puolella luomaansa jakolinjaa.

Tämä ei ole millään tavalla uutta Halla-ahon politiikassa vaan se on sitä samaa kansankiihotusta, jota hän on vuosikausia viljellyt. Verrattaen uutta sen sijaan on se, että hän puhuu puoluejohtajana ns. yleispolitiikasta tiedotusvälineissä, kuten tänään aamu-tv:ssä puhuessaan PS:n kuntavaaliohjelmsta.

Puoluejohtajan haastatteluja tehdessä ja artikkeleita kirjoittaessa olisi erinomaista, että tiedotusvälineet muistaisivat myös kiinnittää huomiota siihen miten he viestivät kannattajilleen omissa verkostoissaan. Asia on liian tärkeä sivuutettavaksi. Suomalaisessa poliittisessa journalismissa osataan tarkastella politiikkaa, poliitikkoja ja puolueita tarkalla ja kriittisellä silmällä. Esimerkiksi Hesarin ja monien muiden tiedotusvälineiden tapa käsitellä perussuomalaisten nuorten hyökkäystä Suomen kouluja ja opettajia vastaan ovat erinomainen esimerkki kriittisestä journalismista. Sellaista on syytä toivoa lisää myös vaalikevään lähestyessä ja tiedotusvälineiden käsittellessä kuntavaaleja.

Vaaleissa päätetään lähipalveluista, lasten ja nuorten hyvinvoinnista, koulujen rahoituksesta, joukkoliikenteestä, lähiluonnosta ja sosiaali- ja terveyspalveluista. Nämä palvelut pitää tietysti järjestää tasa-arvoisesti kaikille ja yhtä selvää on, että kunta ei voi harjoittaa syrjintää. Kuntavaaleissa sen sijaan ei päätetä maahanmuutosta tai hallituksen kokoonpanosta.

Lopuksi. On selvää, että yhteiskuntaa parantavia ratkaisuja ei voi rakentaa keksittyjen ongelmien päälle. Puoluejohtajien näkemysten olisi hyvä pohjautua todellisuuteen. Kun näin ei ole, se on syytä ottaa huomioon myös heidän muuta materiaaliaan arvioidessa.